Enpä oo vähään aikaan kirjottanu, mutta mitäpä sitä turhaan kun ei lukioitakaan tälle blogille oikeen löydy. Mutta haluan silti purkaa tänne mun tunteitani, kun en oikeen tiedä mihin muuallekkaan niitä sysäisin.
Olen nyt masentuneempi, ahdistuneempi ja enemmän hukassa kuin koskaan ennen. En tiedä mitä tehdä, paha olo on kasavnut sietämättömäksi, terapeutti ehdotti osastoa ja sain uudet lääkkeetkin tähän ahdistukseen, ei vaan vielä ole juuri auttanut, mutta enpä niin ajatellutkaan. Mä oon luopunut toivosta että ikinä voisin paremmin, se tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Tänään on äitien päivä. Vietän sitä yksin kotona, niin kuin vietin isänkin päivää vietin. En tiedä missä vanhemmat ovat, sanoivat joka tapauksessa tulevansa vasta huomenna.
en ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään tänään, maannut sängyssä koiran kanssa ja paijaillut sitä. Se on niin ihana kun se on aina niin iloinen ja muutenkin niin kiintynyt muhun ja mä siihen.
Mun halu kuolla on kasavnut aivan suunnattomaksi, ajatus lähdöstä ja lopullisesta helpotuksesta tuntuu niin hyvältä. Aina sanotaan että itsemurha ei ole mikään ratkaisu, mutta entä jos ei tosiaan ole enää muita vaihtoehtoa jäljellä? Mitä jos kukaan tai mikään ei voi enää auttaa? Entä jos ei kukaan ole enää tarpeeksi voimakas vetämään minua tästä helvetistä pois? Entä jos yksinkertaisesti kaikki toivo ja halu parantua on mennyt. Ja entä jos ei tosiaan ole enää muuta ratkaisua kuin tappaa itsensä? Ja miten niin itsemurha on itsekäs teko? Minusta on itsekästä ajatella niin että se olisi!
