When nothing makes you feel good.

Huh huh niin paljon on tapahtunut kesän ja alkusyksyn aikana etten jaksa kaikkea edes kertoa. Mulla tapahtui pienimuotoinen romahdus, mutta en halua siitä sen enempää puhua mutta voin sanoa että lähellä kuolemaa olin. Haluan vain unohtaa ja antaa sen olla.
Nyt kaikki on taas ihan ok, käyn koulussa, salilla ja yritän vain pärjätä. Elää yhden päivän kerrallaan, vaikka välillä ei millään jaksaisi.Olen yrittänyt olla positiivisempi ja syödä paremmin, kesällä tämä onnistuikin ihan hyvin mutta nyt kun syksy ja arki on alkanut niin voin suoraan sanoa etten tiedä miten tulen kestämään tämän kaiken. Tai siis syksyn, talven, koulun.... lyhyesti sanottuna miten tulen kestämään elämää itseni kanssa, oikeastaan en haluaisikaan jaksaa.
Haluaisin antaa kaiken olla ja käpertyä sänkyyn ja luovuttaa tämän taistelun itseäni vastaan jota en koskaan kuitenkaan tule voittamaan. Mutta sutten taas toisaalta haluan laihtua, laihtua, laihtua! Olen enemmän kuin valmis kuolemaan laihan vartalon takia!
Oikeasti mitä elämällä tekee jos ei ole laiha ja kaunis? Kuulostaa turhamaiselta ja erittäin pinnalliselta, mutta sehän on totta? Eikö vain? Kaikki haluavat olla laihoja ja kauniita? Haluavat olla täydellisiä. Niin se vain on. Ei kukaan varmaan voi rehellisesti sanoa että haluaa olla laihan sijasta lihava? tai haluaa täydellisen ihon sijasta aknen? Tai että haluaa ylipäätään olla ruma mieluummin kuin kaunis? Hyvät ihmiset täällä maailmassa pärjää ja tulee arvostetuksi vain jos on laiha ja kaunis.
Se on karu totuus.


Oh, what a gray and hopeless day
I've got a worried mind
The sun's behind the clouds again
And so am I
I ask the sky
Tell me which way to go, how will I know to shine again?

I've been here before, I've seen it all
And I can't take no more, I mean it
I'll go.
I took a wrong way home.

Alive or just breathing?

Enpä oo vähään aikaan kirjottanu, mutta mitäpä sitä turhaan kun ei lukioitakaan tälle blogille oikeen löydy. Mutta haluan silti purkaa tänne mun tunteitani, kun en oikeen tiedä mihin muuallekkaan niitä sysäisin.
Olen nyt masentuneempi, ahdistuneempi ja enemmän hukassa kuin koskaan ennen. En tiedä mitä tehdä, paha olo on kasavnut sietämättömäksi, terapeutti ehdotti osastoa ja sain uudet lääkkeetkin tähän ahdistukseen, ei vaan vielä ole juuri auttanut, mutta enpä niin ajatellutkaan. Mä oon luopunut toivosta että ikinä voisin paremmin, se tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Tänään on äitien päivä. Vietän sitä yksin kotona, niin kuin vietin isänkin päivää vietin. En tiedä missä vanhemmat ovat, sanoivat joka tapauksessa tulevansa vasta huomenna.
en ole jaksanut tehdä oikeastaan mitään tänään, maannut sängyssä koiran kanssa ja paijaillut sitä. Se on niin ihana kun se on aina niin iloinen ja muutenkin niin kiintynyt muhun ja mä siihen.
Mun halu kuolla on kasavnut aivan suunnattomaksi, ajatus lähdöstä ja lopullisesta helpotuksesta tuntuu niin hyvältä. Aina sanotaan että itsemurha ei ole mikään ratkaisu, mutta entä jos ei tosiaan ole enää muita vaihtoehtoa jäljellä? Mitä jos kukaan tai mikään ei voi enää auttaa? Entä jos ei kukaan ole enää tarpeeksi voimakas vetämään minua tästä helvetistä pois? Entä jos yksinkertaisesti kaikki toivo ja halu parantua on mennyt. Ja entä jos ei tosiaan ole enää muuta ratkaisua kuin tappaa itsensä? Ja miten niin itsemurha on itsekäs teko? Minusta on itsekästä ajatella niin että se olisi!

How can you love me when I'm already dead?

must tuntuu et oon luovuttanu melkee kokonaan

Niiin... otsikossa se tulikin. Musta tuntuu et oon luovuttanu ihan kaiken suhteen. Koulun,ihmissuhteiden.. ihan kaiken ja oudointa on etten ees välitä.

Perus angstausta ja ehkä ripaus hyvää fiilistäkin

Päätin että palaan takaisin sittenkin lukioon ensi jaksossa jo. En mä kestä olla vaan kotona tyhjän panttina ja terapaeuttinikin sanoi että jos on masentunut niin on kuitenkin parempi tehdä jotain kuin vain istua kotona ja masentua lisää. Ja oikeassahan se oli. Yritän nyt vain käydä koulussa mhdollisimman paljon kuin jaksan ja pystyn. Mulla on nyt ihan hyvä fiilis tästä koulu jutusta. Voi kyllä olla enemmän kuin todennäköistä etten pysty siellä käymään, mutta mä nyt oikeasti tahdon yrittää.

Tänään mulla tuli ihan hirveä ikävä vanhoja aikoja, niin ikävä että itketti. Tuli ikävä aikaa jolloin vielä tanssin, tuli ikävä ihmisiä, jotka joskus olivat mulle koko maailma, tuli ikävä niitä ihania perjantai iltoja jolloin isolla porukalla keräännyttiin yhteen viettämään tyttöjen iltaa, tuli ikävä kirpeitä pakkasiltoja kun entisen parhaan ystävän kanssa lähdettiin kävelylle ja juteltiin niitä näitä. Toi kaikki tuntuu nyt niin kaukaiselta, ihan kun eläisin nyt aivan toista elämää kuin noina aikoina. Silloin olin iloinen,porukan hauskuttaja ja tyytyväinen itseeni. Olin sosiaalinen ja positiivinen. Nyt olen tuon kaiken vastakohta. Haluaisin että minussa olisi edes vähän jäljellä sitä tyttöä, joka silloin olin.

Mutta tänään oli kyllä kaiken tämän lisäksi ihan hyvä päivä! Aamulla nousin vaa'alle ja paino on yhä laskussa, -800 g viime viikosta. Enää 2kg tavoite painoon! Olen siis ihan tyytyväinen. Toinen asia joka tänään piristi oli se että eräs vanha tuttu tuli kyselemään kuulumisia, tuntui kivalta puhua vanhan ystävän kanssa. Tiedän että iloitsen aika pienestä asiasta, mutta mulle se kuitenkin merkkasi paljonkin. Se kaiken lisäksi kehui miten hyvältä kuulemma näytän, sekin oli kiva kuulla, vaikka tiedän ettei se ole totta ja luultavasti hän sanoi sen ollakseen kohtelias, mutta silti iloitsin.

Voisko joku tulla ja pelastaa mut (tai tappaa)

Hmmm mistä aloittaisin... No lopetin ensinnäkin lukion. Jep ei ollu voimia enää, meen kyllä aikuislukioon vielä tässä kevään aikana kun jaksan, nyt vaan äh jotenki tarviin omaa aikaa.. tai emmä oikeestaa tiiä mitä mä tarviin. Musta vaan tuntuu etten millään saa elämääni järjestykseen, enkä enää ees jaksa yrittää. Aina kun tuntuu et joku asia on ihan hyvin niin joku toinen on kunnolla pielessä. Eikö mun oo vaa tarkotettu olevan onnellinen? Onks se jotenkin määrätty mulle. Shit happens. Ansaitsenko mä oikeesti tän kaiken paskan? Musta on alkanu tuntuu että ehkä mä oikeesti ansaitsen. Miksei mulla koskaan mikään onnistu? MIKSI? tää on HELVETIN epäreilua! Miks joittenkin annetaan olla niin onnellisia ja annetaan elää täydellistä elämää? Ja miks toisten pitää elää kaiken oman ahdistuksen ja muun paskan keskellä. Ja EN OO EES LAIHTUNU. Eli ei mitää ilosta kerrottavaa, taaskaan.

LÄSKI LÄSKI LÄSKI

äääääh=( oon syönyt tänään ihan ihan ihan liikaa! miks mun pitää olla tälläne ahne läski possu joka ei osaa hillitä itseään? JA ihan kaikki jotka nään tulevan vaikkapa kadulla vastaan ovat mua sata kertaa laihempia.. ÄÄ masentaa.
PASKA